Kapteenin pöydässä: Janne Hyvönen

By 23.2.2018 Yleinen

Ravintola Kapteeninhuoneen kapteenin pöytään istuu tasaisin väliajoin ajankohtainen henkilö, jonka kanssa keskustelemme maailman menosta ja viimeisistä kuulumisista. Tällä kertaa nautimme maittavat lounaat Salibandyliigassa pelaavan Rauman SalBan tähtihyökkääjä Janne Hyvösen kanssa. Lounaaksi maistui ylikypsä lampaanpaisti minttukastikeella ja valkosipuliperunoilla sekä Parmankinkkuun kääritty kuha, voikastike ja kasvispyttipannu.

Salibandy on kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana suurin harppauksin isoksi lajiksi. Se on vaatinut määrätietoista työtä niin taustoilta kuin pelaajiltakin. Lajilla on suuret harrastajamäärät junioreissa, aikuisten alasarjoissa ja puulaakisarjoissa, mutta todelliselle huipulle yltää vain harva. Todellista huippua edustaa lajin kahden suurmaan eli Suomen ja Ruotsin pääsarjat.

Raumalla salibandya on pelattu Salibandyliigassa syksystä 2014 asti. Yksi kanalikaupungin menestynein pelaaja on SalBan hyökkääjä Janne Hyvönen. Hän on rakentanut oman uransa koulun liikuntasaleista puulaakeihin, sieltä edelleen divareihin ja aina liigatasolle asti. Matkalle mahtuu myös puoliammattilaisuutta ulkomailla, pelejä pääkaupunkimme isoissa valoissa ja kotimaan edustamista maaotteluissa.

Hyvönen istahtaa Kapteenin pöytään ja tutkii ruokalistaa. Hän hämmästelee ihastuneena lounasmenuun monipuolisuutta.

– Tykkään syödä ulkona. Ravintoloissa tulee käytyä syömässä yhdestä kahteen kertaan viikossa. En ole kuitenkaan sellainen niin sanottu kulinaristi. Voisin olla avoimempikin kokeilemaan uusia juttuja ruoan suhteen, hän naurahtaa.

Salibandyura on vienyt nyt 32-vuotiaan Hyvösen muun muassa Sveitsiin ja Helsinkiin. Ruokaravintolamaailmaa on tullut siis nähtyä. Miten hän kuvailisi kotikaupunkinsa ravintolakulttuuria?

– Raumalaisissa ravintoloissa saa kaikissa todella hyvää ruokaa. Erittäin harvoin, jos koskaan, joutuu pettymään. En osaa nimetä yhtäkään paikallista ruokapaikkaa, josta en löytäisi itselleni maistuvaa ruokaa.

 

Hiekkakakkukokki sai kipinän urheiluun

Urheilun parissa Hyvönen otti ensimmäiset askeleensa 3–4-vuotiaana. Kaikki alkoi isän kanssa jalkapallon parissa.

– Isäni aina naureskelee sille, kun pelasin ensimmäistä kesää nappulaliigassa. Kun muut juoksivat pallon perässä, niin minä istuin keskiympyrässä tekemässä hiekkakakkuja. Hän kertoo tuolloin ajatelleensa, ettei tuosta pojasta ikinä ainakaan urheilijaa tule, Hyvönen nauraa.

Kyseisestä lähtökohdasta huolimatta liikunnalliset harrastukset saivat jatkoa. Jalkapallon rinnalle tuli muutamaa vuotta myöhemmin jääkiekko. Niiden parissa hän viihtyi aina B-junioreihin asti. Kiekon pelaamista Hyvönen jatkoi A-ikäisenä vuoden Eurajoen Lätkän edustusjoukkueessa.

Ensikosketus salibandyyn tuli jo ala-asteikäisenä koulun liikuntatunnilla. Reikäpalloa pyöriteltiin myös kaverien kanssa Rauman seurakunnan tiloissa Meriristissä.

– Kävimme pelaamassa kerran viikossa torstaisin. Toisinaan saimme vuoron myös perjantaiksi, ja muistan miten se muodostui oikein sellaiseksi juhlapäiväksi, kun torstaina sai kuulla, että myös perjantaina pelataan.

 

“Hän kertoo tuolloin ajatelleensa, ettei tuosta pojasta ikinä ainakaan urheilijaa tule.”

 

Meriristin salista tie vei Rauman SalBan junioreiden kautta kavereista kasattuihin puulaakijoukkueisiin.

– Puulaakiporukoista eksyin jotain kautta SalBan miesten kolmosjoukkueeseen, joka pelasi Salibandyliiton alaisia sarjoja. Siellä tuli nähtyä kaikkea mahdollista viidennestä kolmanteen divisioonaan.

– Kesken 3.divisioonakauden edustusjoukkueen valmentaja Juha Teikari otti yhteyttä ja pyysi lähtemään loppukaudeksi mukaan. Heillä oli silloin vaara pudota sarjaporrasta alemmas, eikä pelaajiakaan oikein tahtonut olla riittävästi. Olin käynyt katsomassa edustuksen pelejä aiemmin ja miettinyt, että saattaisin pärjätä tuollakin.

Hyvönen tarttui mahdollisuuteen. Kauden päätteeksi edustusjoukkue kuitenkin putosi askeleen alemmas, ja seura oli alasarjoihin vajonneen lippulaivansa kanssa vedenjakajalla. Luovuttamisen sijaan SalBassa lähdettiin rakentamaan uutta pohjaa sille, missä seura tänä päivänä on.

 

Porin kautta puoliammattilaiseksi Sveitsiin – kotiinpaluu yllätti nousujuhlilla

SalBasta Hyvösen tie vei naapurikaupunkiin FBT Porin riveihin, jossa hän pääsi aistimaan ensimmäistä kertaa Salibandyliigan vauhtia. Ja kun oltiin liikkeelle päästy, jatkui matka maailmalle. Hän päätyi kahden pelikaverinsa ja entisen valmentajansa mukana Sveitsiin.

– Se oli mahdollisuus irtaantua silloisesta oravanpyörästä. Pelasimme siellä Sveitsin 3.divisioonaa, joten eihän se urheilullinen anti ollut kovin tasokasta, mutta meillä oli hauska reissu ja siellä pääsi tutustumaan uusiin ihmisiin, Hyvönen kertoo.

Alhaisesta sarjatasosta huolimatta kyseessä oli puoliammattilaisuus. Hyvönen kävi tekemässä seuran järjestämällä työpaikalla päivittäin neljän tunnin työvuoron, jonka jälkeen oli aikaa salibandylle. Myös asunto ja auto tulivat seuralta.

– Se myös kasvatti ihmisenä. Olin kuitenkin reilu parikymppinen pojankloppi, joka joutui ottamaan vastuuta omasta elämästään vieraassa maassa. Ei se siinä iässä pahaa tee.

 

“Me vain pelasimme ja nautimme siitä, kuinka hienoa meillä oli yhdessä.”

 

Vuoden visiitin jälkeen Hyvönen palasi Raumalle ja koirapaitaan. Vuosia aiemmin rakennettu pohja ja siihen päälle otetut merkittävät kehitysaskeleet olivat nostaneet raumalaisseuran Divariin.

– Alkukaudella voitimme pelejä, mutta saimme muutaman kerran melko rumasti turpaamme. Joulun jälkeen emme hävinneet enää peliäkään. En usko, että sen enempää taustat kuin me pelaajatkaan tajusimme, mitä oli tapahtumassa. Me vain pelasimme ja nautimme siitä, kuinka hienoa meillä oli yhdessä, Hyvönen muistelee.

Ensimmäinen Divari-kausi päättyi kaikkien yllätykseksi nousujuhliin.

– Emme olleet asettaneet nousua tavoitteeksi, mutta kun pyörä lähti pyörimään, havahduimme ajatukseen, että tässähän ollaan nousemassa Salibandyliigaan. Toiseksi viimeisellä kierroksella tuli viestiä, että muut joukkueet ovat pelanneet ristiin ja meidän nousumme on lähes varma. Ei sitä siinä tilanteessa edes käsittänyt, mitä on tullut tehtyä.

 

Työntäyteinen matka seurakunnan salista Suomi-paitaan

SalBassa Hyvönen pelasi kauden Salibandyliigaa, kunnes keväällä 2015 pelipaikkaa tarjottiin lajin suurseura Viikingeistä. Kädessä oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä, vaikka rakkaus kotikaupungin seuraa kohtaan paloi suurella liekillä.

– Ratkaiseva tekijä oli saamani puhelinsoitto, jonka sain yhdeltä lajin legendoista eli Markus Huhtimolta. Kun hän esitti asiansa, niin tiesin jo siinä vaiheessa, että tähän tarjoukseen on tartuttava. Kaikki muu elämässä oli järjesteltävä niin, että pääsen kokemaan sen.

Hyppääminen yhteen Suomen menestyneimmistä salibandyseuroista tarjosi hyvän mahdollisuuden kokeilla sitä, mihin Hyvönen äärimmillään pystyi.

– Vaikka olen tietyllä tapaa aina pärjännyt urheilussa, koin etten ollut täydellisesti ulosmitannut sitä, mihin todella pystyisin. Halusin haastaa itseni ja teinkin sinä kesänä töitä fyysisen ja henkisen kunnon eteen enemmän kuin koskaan aiemmin.

Hyvönen korostaa, että ensimmäinen vuosi Viikingeissä oli hänelle uran ehdottomasti paras. Vaikka mitalia ei tullut ja joukkue joutui taipumaan Suomen Cupin finaalissa, jäi mieleen hienoja kokemuksia ja muistoja, joiden arvoa on mahdoton mitata.

– Se kulttuuri siellä oli niin mahtava. Siellä luotettiin siihen, että kaikki tekevät kaiken, mitä on tehtäväksi annettu. Jos ohjelmassa lukee punttia tai omatoimista, niin kukaan ei vahtinut tekeekö jokainen oman hommansa. Jokainen jätkä halusi pärjätä ja tehdä duunia sen eteen. Silloin on itsestäänselvää, että kaikki tehdään mitä pitää.

 

“Mummu olisi halunnut, että lähden pelaamaan maajoukkueen mukaan.”

 

Ensimmäisen Viikingeissä pelatun kauden jälkeen Hyvönen sai kutsun maajoukkueeseen. Kutsu tuli Jyväskylässä hävityn pronssiottelun jälkeen.

– Lähdimme bussilla takaisin Helsinkiin ja sain tekstiviestin, jonka kuvittelin olevan jonkun kaverin tsemppausviesti. Kun katsoin näyttöä, niin huomasin sen olevan maajoukkueen päävalmentaja Petri Kettuselta. Hän ilmoitti, että haluaisivat minut mukaan Sveitsiin EFT:lle, Hyvönen kertaa.

Valinnasta huolimatta Suomi-paidan pukeminen ei kuitenkaan ollut itsestäänselvyys. Hyvöselle erittäin läheinen mummu oli nukkunut pois kesken pudotuspelien ja hautajaiset oli järjestetty samalle viikonlopulle jolloin maajoukkue matkusti turnaukseen.

– Perheeltä ja sukulaisilta tuli ilmoitus, että mummu olisi halunnut, että lähden pelaamaan maajoukkueen mukaan. Ei siinä sitten lopulta jäänyt kahta sanaa, vaan lähdin pelaamaan.

Maajoukkuepaidan pukeminen on jokaisen urheilevan pienen pojan ja tytön unelma. Sitä se on ollut myös Hyvöselle.

– Oli uskomaton fiilis pidellä kädessä Suomen pelipaitaa, jonka selkämyksessä oli oma nimi. Siinä vaiheessa se todella konkretisoitui. Toinen hämmennyksen hetki tuli heti ensimmäisessä ottelussa, kun onnistuin tekemään maalin.

– Lopullisesti meni kylmät väreet viimeisessä pelissä Ruotsia vastaan. Katselin käytävällä vastustajan pelaajia, joita olin tottunut näkemään televisiossa. Ja kun ennen peliä seisoimme kentällä rivissä kuunnellen Maamme-laulua ja katsellen Suomen lippua, silloin sitä tajusi, että nyt on tultu pitkä matka sieltä Meriristin salista tähän tilanteeseen.

 

Viivan alle jää jotain numeroita suurempaa

Salibandy on tarjonnut Janne Hyvösen palkintokaappiin yhden SM-hopeamitalin ja Suomen Cupin voiton. Palkintoja enemmän hän korostaa sen tuoneen ennen kaikkea elämäntavan, suuren määrän ystäviä, muistoja ja tarinoita.

– En osaa suorilta käsin sanoa, mitä on tapahtunut minäkin vuonna, ellen ensin mieti sen kautta, että missä olen silloin pelannut.

Kun puhutaan harrastuksesta, jonka arki on täysin verrannollista ammattilaisurheiluun, mutta josta ei makseta palkkaa, vaatii se niin urheilijalta kuin tämän läheisiltä paljon. Hyvönen antaakin suurta kiitosta hänen uraansa tukeneille ihmisille.

– Ihan ensimmäisenä on nostettava esiin omat vanhemmat. He ovat antaneet lapsena mahdollisuuden harrastaa. Pelaamiseen löytyi aina varusteet ja he kuskasivat harjoituksesta toiseen.

– Muistan hyvin myös sen, kuinka isä viritteli parkkipaikalle halogeenivaloja, jotta voitiin pihapiirin poikien kanssa pelata katulätkää. Se on sellainen asia, mistä nautin silloin ja mistä olen todella kiitollinen.

 

“Joukkueurheilu on antanut minulle käytännössä kaiken. Eväät siihen, miten elämässä toimin ja miten otan toiset ihmiset huomioon.”

 

Salibandypuolella saa kiitosta ponnahduslaudan uralle tarjonnut valmentaja Juha Teikari.

– Hän pyysi mukaan ja antoi isoa roolia. Vielä kun pystyin itse todistamaan, että pärjään, niin siitä syttyi ehkä se suurin kipinä tosissaan pelaamiseen.

Nykyään vahvin tuki tulee puolisolta.

– Kihlattuni on potkinut aina takamukselle urheilun suhteen. Hän on antanut täyden tuen kaikkeen. Ei välttämättä olisi tullut edes nähtyä kaikkea sitä, mitä olen lajin parissa nähnyt, ellei hän olisi ollut rohkaisemassa tarttumaan uusiin haasteisiin.

Hyvösellä on vielä pelivuosia ja niiden tarjoamia haasteita edessä, mutta hän osaa jo nyt arvostaa sitä, mitä urheilu on hänelle antanut. Eikä kyse ole pelkästään voitoista ja tappiosta, ei sarja- tai tehopisteistä.

– Nyt kun on 32 vuotta mittarissa, niin sitä on alkanut miettimään mitä kaikkea joukkueurheilu on tarjonnut. Hallille meneminen on paljon muutakin kuin vain harjoitukset. Vaikka olisi ollut kuinka huono päivä ja ihan mistä syystä tahansa, niin hallilla kaikki unohtuu. Se alkaa siitä, kun avaan hallin oven. Sen jälkeen olen osa jätkistä.

– Kun jonain päivänä lyön uran pakettiin ja on aika laittaa viivan alle kaikki se, mitä on käteen jäänyt, niin tiedän, että joukkueurheilu on antanut minulle käytännössä kaiken. Eväät siihen, miten elämässä toimin ja miten otan toiset ihmiset huomioon. Viivan alle jää hyvät muistot ja voitot, mutta ennen kaikkea ne ystävät, joita tästä on vuosien varrella saanut.

 

Kapteeninhuoneen lounas on tarjolla maanantaista perjantaihin joka päivä klo 11.00-14.00. Lounaslistan löydät tästä.

A la carte on tarjoisin arkisin klo 17.00-22.00 ja lauantaisin klo 16.00-22.00. Kapteeninhuoneen A la carte -listaan voit tutustua täällä.